Terhi Heino, Sami Lukkarinen, Maiju Salmenkivi, Minna Suoniemi, Aleksi Tolonen
Mid-Life Crisis Retrospective
7.-29.12.2019
S. 1970, s.1972, s.1972, s.1974, s.1976. Olemme kaikki keski-ikäisiä. Tätä taiteilijan uran vaihetta juhlitaan usein Mid-life retrospektiivilla. Mid-Life Crisis Retrospective haastaa tämän merkkipaalun. Kriisiin liittyviä teemoja lähestymme eri tavoin. Maiju Salmenkivi tarkastelee teoksessaan erilaisia kerrostumia, Sami Lukkarinen tekoälyn tekemiä lapsia, Minna Suoniemi kehossa tapahtuvia muutoksia. Terhi Heinon teokset ovat kasvioista irronneilla kasveilla tehtyjä piirustuksia ja kollaaseja. Aleksi Tolonen tekee roskamateriaaleista epävarmuuksia heijastavan talon.
Näyttely ja sen teema on saanut alkunsa ystävien ja kollegojen kanssa käydyistä keskusteluista. Tapaamme säännöllisesti lounaspöydän äärellä ja taiteen lisäksi puhumme kaikesta muustakin. Kaikilla tuntuu olevan elämässään uusia haasteita, joita ei ole aiemmin kohdannut. On uupumista, eroja, yksinäisyyttä, jaksamisen rajoja, masennusta, kipuja, toimeentulo-ongelmia, hankausta parisuhteissa ja lasten kanssa.
Tästä näyttelystä on ollut puhetta jo pitkään. Olemme toteuttaneet tällä ryhmällä hiukan eri kokoonpanoin kolme ryhmänäyttelyä vuosina 2005, 2009 ja 2013. Tämä on 15-vuotisjuhlanäyttelymme. Nyt tuntuu, että on oikea hetki toteuttaa Mid-Life Crisis Retrospective. Saamme kokoontua useammin lounaspöydän äärellä.
Terhi Heino: Teokseni ovat vanhoista kasvioista irronneilla kasveilla tehtyjä piirustuksia ja kollaaseja. Olen käyttänyt kasvien kiinnittämiseen samaa liimapaperiteippitekniikkaa kuin kasvioita alunperin tehdessä on käytetty. Kasvien rakenne ja paperiin jättämät jäljet sekä kasveja sattumanvaraisesti yhdistelemällä syntyneet kuviot ovat työskentelyni lähtökohta. Vanhoista kasvioista on myös löytynyt kasvien, paperin ja ajan vaikutuksesta syntyneitä valokuvamaisen tarkkoja ”kasviprinttejä”. Osan teosten lähtökohtana on ollut kasvion kasvien löytöpaikat. Tästä kaikesta syntyy kollaasimainen kokonaisuus S.O.S, joka tutkii valon, ajan, ja katoavaisuuden teemoja ympäristön ja yksilön näkökulmasta.
Sami Lukkarinen: Miltä näyttäisi kirjahylly tekoälyn kotona luotuaan 100 000 kuvaa ihmisistä?
Tekoälyn lapset -arkisto on StyleGAN-tekoälyn tuottamista lasten kuvista ja kirjahyllystä muodostuva installaatio. Olen pelastanut tuhansien neuroverkon generoimien kuvien joukosta kymmeniä pienten lasten kuvia, kehystänyt ne vanhoihin valokuvakehyksiin ja asettanut kirjahyllyn kunniapaikalle.
Maiju Salmenkivi: Elämässä alkaa olla kerrostumia. Työhuoneella, kotona, päässä, kehossa, niin kaveri kuin parisuhteessa. Kerrostumat kasautuvat nurkkiin, ne muodostavat pinoja, jotka välillä kaatuvat. Usein siivoan kerrostumat säkkeihin, jotka heitän työhuoneen, kodin tai pään uumeniin. Mieheni on nimennyt kodin alkovin minun mustaksi aukoksi, jonne asiat tuppaavat katoamaan. Mustasta aukosta tai pään uumenista asiat tai kadonneet tavarat välillä palautuvat takaisin. Viime kuukausina näyttelyä tehdessä kerrostumia on tullut mietittyä enemmän.
Minna Suoniemi: Teoksessa Valotuksia keski-ikäisestä kehosta tarkastelen keski-ikäistä kehoa materiana. Lähtökohtana työskentelylle on tutkia kehon tuottamaa tietoa ja vaihdevuosia kehossa piilevänä muutoksena. Olen työskennellyt aiheen parissa kokeellisin analogisin valokuvamenetelmin vedostaen estrogeelillä, vartalovoiteilla, hunajalla ja (kauneus)kemikaaleilla siveltyä kehoa suoraan valokuvapaperille. Minua kiinnostaa ihmiskehon materiaalisuus ja materiaalisuuden itsensä aikaansaama (toteuttama) jälki, jota en täysin voi kontrolloida. Sivelen ihooni estrogeeliä, joka vaikuttaa kehossa tapahtuvaan. Löydän tässä prosessissa jotain samaa kuin valokuvan kemiallisessa materiaalisuudessa. Millainen kehonkuva piirtyy esiin?
Videoteoksen Witching materiaali on 10 vuotta sitten Seilin saarella kuvattua 8 mm filmiä, johon 9-vuotias poikani on säveltänyt ääniraidan. Ämpärissä käsin kehitettyyn filmiin on jäänyt prosessin tuottamia sattumanvaraisia virheitä ja jälkiä, materiaalin kuvia, mutta videolla erottuu nainen tanssimassa meressä seisten. 10 vuotta sitten olin tuo hilluva, vapaa, liiallinen naiskeho, nyt keski-ikäistä kehoa riepottavat hormonimyrskyt. Lähestyn taas murrosikää yhtä aikaa 9-vuotiaan poikani kanssa.
Aleksi Tolonen: Epävarmuus on minulle taiteilijana toinen luonne. Teen taidetta ja uskallan laittaa sitä esille ja seistä sen takana, mutta samalla epävarmuus sen tasosta ja tarpeellisuudesta kiusaa minua. Olen samanaikaisesti varma ja epävarma. Kuten monilla taiteilijoilla kaikki yritykseni luoda jotain hyvää jäävät vaillinaisiksi, teoksen valmistuttua tiedän, että olisin pystynyt parempaan. Sen onnistuneen teoksen luominen jotenkin lipsahtaa aina sormien välistä. Silti olen tähän asti jaksanut kurottaa sitä kohti ja samalla osittain hiljentämään päänsisäisiä epäilijöitä. Toisin kuin oletin epävarmuus on kuitenkin vanhetessa sinnikkäästi vallannut itselleen lisää tilaa ja on johtanut siihen, että olen viime vuosina vakavasti pohtinut taiteen tekemisen mielekkyyttä. Ollako taiteilija vai ei -siinä vasta kysymys, sotkuinen kysymys, jonka sotkuisuutta kuvaamaan olen rakentanut sotkuisen talon.
Terveisin: Terhi Heino, Sami Lukkarinen, Maiju Salmenkivi, Minna Suoniemi ja Aleksi Tolonen
Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.
terhiheino(a)hotmail.com
lukkarinensami(a)hotmail.com
maijusalmenkivi(a)yahoo.com
minna.suoniemi(a)gmail.com
aleksitolonen(a)yahoo.com
