• Kaisaleena Halinen
  • Lost and found-collection, valokuva, marmori, lasi, teräs
  • Lost and found-collection, valokuva, marmori, lasi, teräs
  • Lost and found-collection, valokuva, marmori, lasi, teräs
  • Lost and found-collection, valokuva, marmori, lasi, teräs
  • Haalistuneet muistot, auringonvalolla valotettu kartonki, pahvi, nyöri, teräs, hopea

Kaisaleena Halinen

Kaisaleena Halinen

Viiskulma 7.4.-18.4.2004

Kolme installaatiota, materiaaleina lasi, marmori, valokuva, metalli, paperi ja pöly. Jokaisella teoksella on oma alkusykäyksensä, hetki joka on vaivannut ja vaatinut.

1. hetki
Joensuun taidemuseo toukokuussa 2003. Lasivitriinistä tuijottavat pienet marmorikasvot, täydelliset mutta nenättömät. Olen kuvannut jäsenensä menettäneitä veistoksia pitkään, mutta tämä marmorikasvo pysäyttää minut. Onko tämä kolhinut itseään vai onko joku halunnut riistää marmorikasvoisen sielun? Museon amanuenssi kertoo, että neniä on joskus tarkoituksella tuhottu, hengittihän ihminen hengen itseensä nenän kautta. Päätän muistaa tämän hetken, mutta unohdan, kunnes kesällä tapaan lisää nenättömiä.

2. hetki
Olen käynyt läpi kuolleen ihmisen tavarat, lajitellut ne pahvilaatikoihin ja jätesäkkeihin, ratkaissut niiden kohtalon. Ensimmäisenä heitin pois tavarat, joita päivittäin tarvitaan, jotka selvittävät takkuja, pesevät hampaita, auttavat näkemään, joihin on jäänyt hiuksia tai likaa, joita jokaisella on ja jotka henkilökohtaisuudessaan muuttuvat yleisiksi. Itsekkäästi huomaan ajattelevani: mitä minusta jää jäljelle ja kuka minun museoni lajittelee?

3. hetki
Panen merkille, että tässä unessa esiinnyn lapsena, omassa ruumiissani, mutta ajassa, jolloin kaikki minussa on pienempää. Istun lattialla vanhan naisen edessä. Nainen istuu nojatuolissa sylissään valokuva-albumi. Kuuntelen miten nainen kertoo jokaisesta albumin kuvasta, sen henkilöistä, tapahtumista, maisemasta. Albumi tuntuu heijastavan naisen kasvoille värillistä valoa riippuen kuvasta ja sen tunnelmasta. Nainen pyytää minua nousemaan ja katsomaan valokuvia. Ensiksi näen albumia pitelevän ryppyisen käden ja sormet, jotka hivelevät kuvan valkoisia piparkakkureunoja, samanaikaisesti kuulen naisen kertomusta valokuvasta, mutta sitten tajuan näkeväni itse kuvassa pelkää mustaa. Kaikki albumin kuvat ovat mustia ja valkoreunaisia. Naisen suu jatkaa puhetta ja sormet kulkevat pitkin valkoisia reunoja, hän ei näe tarinaltaan minun hämmennystäni. Olen itseni kokoinen.

Kaisaleena Halinen

Kiitos Taiteen keskustoimikunnalle näyttelyn tukemisesta.