• Titti Miettinen

Titti Miettinen

5.1.-27.1.2019

Titti Miettinen
MINÄ JÄÄDYTÄN SITÄ ÖISIN. ON PAKKO.
-Asetelma jäästä, vedestä, kodin tavaroista ja rakennustarvikkeista
5.1. – 27.1.2019

Jälkiä aina jää. Eläminen tarkoittaa kulumia ja uurteita lattioihin, pöytien pintoihin ja seiniin. Tai kasvoihin ja kaiken ihon pintaan. Kaikki muuttuu. Muuttumiselta ei maailmassa välty kukaan eikä mikään.

Lapsuudenystäväni äiti motkotti 1980-luvun kesinä, ettei parketilla saa kulkea paljain jaloin. Sillä siitä jää jälkiä! Ja se ei sovi! Emme kyllä koskaan nähneet mitään sellaista. Kuljin kuitenkin vuosia sillä parketilla varpaillani loikkien. Muistan Raijan motkotusäänen ja vähän kaipaan sitä, hymyillen.
Jäljet ovat yleisemminkin paheksuttuja. Raija ei ole ajatuksineen yksin. Monen mielestä vanha asunto on remontoitava neuroottisesti ja keski-ikäiseen ihoon piikitettävä hermomyrkkyä, että näyttäisi nuorelta. Miksi? Mitä yritämme peittää, miltä suojautua?

Mielestäni ihminen näkyy ja paljastuu arkensa asetelmissa: millaisia jälkiä ympärilleen jättää tai millaisia esineitä, miten, missä. Mitä hän suojaa, mitä peittää? Kaltaiseni kyylä kuvittelee näkevänsä paljonkin siinä, millaisia elintarvikkeita on mitenkin minkäkinlaisilla pöydillä.

Työskentelen valmisesineiden ja veden kanssa. En muokkaa esineitä. En leikkaa, liimaa tai ompele. Vettä muokkaan. Jäädytän sitä öisin. Ja aamulla jää asetellaan taas esille.

Rakennan eräänlaisia sisäänkäveltäviä valokuvia. Teokseni ovat asetelmia, joihin pysähtyy jotain yhtä oudon lahjomattomasti kuin valokuvaan. Aika on muka pysäytetty. Ajan pysäytys näkyy. Tietysti oikeasti aika etenee, siitä todistaa teoksessa käyttämäni jää arkisen pienissä yhteyksissään. Vesi elää – epädramaattisesti kuten se kotien arjessa mukana on. Ja jää, sehän sulaa. Jää ei suojaamatonta arkea koskaan kauaa kestä. Kaikki muuttuu, mutta jää muuttuu niin nopeasti, että sen muuttumista voi katsella.

Yhdistelen teoksissani oman kotini esineitä, arkeni välttämättömyyksiä. Elän näyttelyn ajan ilman niitä, pohtien puuttumista, muuttumista ja luopumista. Kotini antiikki, vintage ja perus-ikea keskustelevat puolestaan yllättävän maalauksellisesti suojaavien rakennustarpeiden kanssa: tuulensuojalevyt, merkkinauhat ja suojapaperirullat ovat uusissa rooleissa. Kaiken tämän seassa vesi elää. Ja jää sulaa. Asiat kelluvat. Toiset uppoavat.

Ja voi miten ihana tähän olisi lopettaa. Mutta. Mutta!

Sana ”mutta” nollaa tai ainakin kyseenalaistaa sen, mitä on juuri sanottu. Sitä on silti nyt käytettävä. Sillä tietysti tämäkin näyttely käsittelee kaikkien nykyisten kysymysten varsinaista pohjaa ja lattiaa, jolla kaikki seisoo ja jolle kaikki kaatuu – aiheuttaen rumia jälkiä. Sillä elämämme seurauksena jää todellakin sulaa.

Niin, teokseni kaunis jää sulaa. Joka päivä niin käy ja minä hoivaan teosta, kannan ja asettelen jään uudelleen paikoilleen. Tämäkään pittoreski puuhastelu ei kuitenkaan muuta sitä, että jää sulaa. Jäätiköt sulavat, eikä niitä kukaan pääse pakastamaan uudelleen.

Jää jättää meidät. Jäätiköiden kirjaimellinen viileys ja coolius jättää meidät. Kaikki muuttuu. Pysyvästi. Se tarkoittaa tutun maailmanmenon loppua. Lattioidemme jäljet sekä kasvojen tai mielten uurteet lakkaavat merkitsemästä niitä merkityksiä, joihin olemme ottaneet etuoikeuden tottua. Meidät jätetään, lattioillemme, jälkiemme sekaan.

Joudumme seuraamaan, kuinka yksityisyyksiemme yli tullaan astumaan ja rumia jälkiä jää. On pakko tehdä erilaisia pakkoja. Ihminen on pohjattoman tyhmä eläin eikä luovu laiskanpulskeasta mukavuudestaan kuin pakolla.

Tuulensuojalevyt vähentävät ns. kylmäsiltojen muodostumista talojen seiniin. Minä rakensin tähän näyttelyyn seinistä lattiaa, lattiasta seinää, suojapaperista tilaa, siten minä suojauduin. Niin, ihminen suojaa ja suojaa. Mutta jää sulaa. Asiat kelluvat. Toiset uppoavat. Valintoja on tehty eikä niitä voi peruuttaa. Mutta on tehtävä uusia. On pakko.

Titti Miettinen (s. 1971) on valmistunut Valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta, pääaineenaan käytännöllinen filosofia. Hän on opiskellut kuvataiteita Taideyliopiston Avoimessa yliopistossa ja Taidekoulu Maassa. Hän ei ole lentänyt seitsemään ja puoleen vuoteen, muttei yritä väittää, etteikö olisi sitä ennen lentänyt paljon ja hartaasti.